Kiitos taas kommentoijille!

Väsyttävä viikko takana. Huomaa, että lapsi reagoi aika paljon näihin muutoksiin; koulun aloittamiseen ja ip-kerhoon. Menohan on sitten sen mukaista. Itsellä sen verran väsynyt olo, että ei ajatuskaan kulje.  Uskon kuitenkin, että pyörät on nyt pantu pyörimään ja hommat edistyy. Totuus on se, että lapsi tarvitsee apua, samoin koko perhe. Mutta asioissa on kaksi puolta...

Olen keskustellut edellisen kirjoitukseni jälkeen opettajan kanssa useamman kerran, koulupsykologin kanssa ja ip-kerhon ohjaajien kanssa. Opettaja näkee lapsessani paljon hyvää, mutta nyt vain pitää saada selville keinot, joilla voimme lasta auttaa parhaiten. Koulupsykologi otti asian myös hoitaakseen ja meillä onkin ensi viikolla palaveri, johon osallistuvat opettaja, psykka ja eskariope. Samoin lapselle on myös varattu aika koulupsykologille ja mahdollisesta jatkosta. Ip-kerhonkin ohjaajien kanssa olen näistä asioista keskustellut. Lähinnä siitä syystä, kun lapsi on esim. karannut, tapellut ja ollut tottelematon kerhossa. Kerhossa on vain 2 ohjaajaa (+1 osa-aikainen) ja noin 30 lasta. Ymmärrän, että heillä ei riitä yhtä henkilöä yhdelle lapselle koko ajaksi, lisäksi kaupunki ei ole antanut heille avustajia, koska ei ole rahaa. (ja taas yllättäen lapset ovat kärsijöinä...) Ip-kerhossa ollaan sitä mieltä, että lapseni tarvitsisi ehdottomasti oman henkilökohtaisen avustajan sinne. Ja ettei niin iso ryhmäkoko sovi hänelle. Ok, olen samaa mieltä ja kysyinkin, mikä on vaihtoehto? He ehdottivat, että MINÄ lyhentäisin työaikaani, että lapsi olisi vain klo 15 asti ip-kerhossa.  Kysyinkin heiltä, että millä rahalla ja että tekisinkö 80 % työajalla 100 % työt? Entäs olisiko mummoja, jotka voisivat auttaa. Kyllä on mummot, mutta ei se mielestäni heidän asiansa ole! Silloin suutahdin hieman ja totesin, että kaupunki on velvoitettu järjestämään ekaluokkalaisten ip-hoito, joten asia on mielestäni kaupungin järjestettävä. Argh... Ymmärrän ip-kerhon tilanteen, mutta... Jos voisin, niin tottakai vähentäisin työaikaani ja olisin vaikka ottamassa poikaani vastaan joka päivä koulusta, mutta kun valitettavasti se ei ole mahdollista ja kuitenkin oma työni on myös minulle tärkeää.

Sain itse läheiseltä ihmiseltä kommenttia, että ei ole kiva, että kirjoitan blogia ja avaudun lapseni asioista netissä. Ymmärrän kyllä tämän ajattelutavan, mutta koen itse, että haluan kirjoittaa ajatuksiani johonkin. Kirjoittaa voisi kuulemma päiväkirjaankin. Totta, mutta haluan myös, että kirjoitukseni voi lukea joku samassa tilanteessa tai jo nämä asiat läpikäynyt vanhempi. Blogit ovat vain "niin tätä päivää" ja ehkä osaltaan jopa korvanneet päiväkirjat. Vaikea selittää, ehkä te lukijat ymmärrätte ajatukseni.  Mutta kuitenkin aion tätä blogia kirjoittaa, sanoi lähipiiri mitä tahansa.

Liityin myös paikalliseen adhd-yhdistykseemme ja täytyy sanoa, että sieltäkin sain ihanan kannustavaa viestiä ja neuvoja eri vertaistukipaikoista. Ihanaa, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät mistä puhutaan. Uskoisin, että adhd on kuitenkin sellainen juttu, mitä ei vaan ymmärrä ne, jotka eivät ole itse jollain tavalla läheisesti kokeneet sitä itse. Vai mitä mieltä olette?

Ihanaa, että tuli viikonloppu, vaikka olenkin ollut koko viikon lomalla. Meillä on kuitenkin mukava viikonloppu tiedossa, sillä saamme miehen kanssa viettää vähän aikaa ihan kahdestaan.  Tulee kyllä tarpeeseen!

Hyvää viikonloppua kaikille!

Kiitos teille kommentoijille! Oli todella ilo saada näinkin nopeasti kommentteja. Myös tieto avoimesta facebook-ryhmästä oli kiva, taidankin tutustua ja liittyä kyseiseen ryhmään.

Poikamme aloitti siis nyt tänä syksynä koulun. Pieni, innostunut ekaluokkalainen... Poika meni siis erityisluokalle, mikä oli ehdottomasti paras vaihtoehto. Luokalla on 10 oppilasta, erityisopettaja ja kouluavustaja. Tänään sain soiton pojan opelta... Ensin poika oli läpsäissyt opea takapuolelle, mikä oli kuitattu huumorilla, mutta sovittu sitten, että opea ei saa läpsiä... Huom. kyseessä naisope. Ilmeisesti poika oli vähän tuohtunut tästä ja ulos lähtiessä sitten hän oli läpsäissyt luokkakaveriaan. Ope soitti, että onko parempi, että poika tulee nyt kotiin vai meneekö iltapäiväkerhoon. Olen itse lomalla, joten totesin, että ehdottomasti kotiin. Sanoin sitten opelle, että nyt tehdäänkin niin, että tulen hakemaan pojan ja pidetään pieni palaveri pojan kanssa tästä päivästä. Tiedän, että poika ei kuitenkaan kerro kotona muuten mitään tapahtumista.

Juttelimme pojan kanssa, mukana oli myös toinen erityisopettaja. Ensin poika oli vähän vastahankainen, mutta ilmeisesti poikaa harmitti, että pitää mennä ulos välitunnille. Ope ehdotti sitten, että jos tietyllä välkällä poika saisi jäädä sisälle open kanssa ja lukea vaikka Aku Ankkaa sillä aikaa, kun ope tekee töitä. Se sopi pojalle ja löivät vielä kättä päälle.

Tämän jälkeen kiiruhdimme kotiin, tein ruoan ja sitten oli aika lähteä ADHD-keskukseen tapaamiseen. Juttelimme ADHD-keskuksen kahden työntekijän kanssa heidän palveluistaan ja miten voisivat auttaa meitä. Todennäköisesti osallistumme perheohjaukseen, jotta saisimme käytännön vinkkejä perhe-elämään ja arjen rutiineihin. Ensi viikolla onkin sitten palaveri pojan koululla. Siihen osallistuvat meidän vanhempien lisäksi opettaja, eskariope, toinen erityisopettaja ja koulupsykologi. Onneksi pojan ope tuntuu tosi ihanalta, joka todella ottaa huomioon asiat ja hoitaa niitä eteenpäin.

Olen ollut täysin uupunut ja voimaton tämän päivän jälkeen. Se aina kuluttaa todella paljon, kun kertaa historiaa taaksepäin ja myöskin nykyhetkestä puhuminen vaatii voimavaroja. ADHD-keskuksen henkilöt olivat sitä mieltä, että hyvä, että nyt olemme saaneet pojan asioita etenpäin ja myös itse saamme apua. Olen ajatellut vielä ottaa yhteyttä ADHD-liittoon mahdollisesta vertaistukiryhmistä alueellamme. Olisi ihan mielenkiintoista päästä tosiaan jakamaan ajatuksia muiden vanhempien kanssa. Otin myös esitteitä vietäväksi iltapäiväkerhoon sekä koululle. Ainakin ip-kerhon väki tuntui olevan tietämätöntä ja tarvitsevansa tukea meidän lapsen käsittelyssä. Ei varmasti ole ainoa adhd-lapsi kyseissä paikassa, ehkä nykyisessä ryhmässä, mutta seuraavissa ryhmissä tulee varmasti niitä olemaan.

Nyt on pakko mennä jatkamaan siivousoperaatiota...

Hei,

Ajattelin aloittaa blogin, jotta voisin jäsennellä ajatuksiani ja kirjaimellisesti vuodattaa elämästäni... ;-) Olen siis 34-vuotias nainen pääkaupunkiseudulta ja elän sitä kuuluisaa ruuhkavuosiaikaa. Elämä on yhtä vuoristorataa, perhe- ja työelämän yhteensovittamista. Perheeseen kuuluu aviomies sekä lapset, kohta 7-vuotias poika ja 3-vuotias tyttö.

Taustaa: Keväällä 2012, kun poika oli eskarissa, ehdotti eskariope, että pojallemme olisi hyvä tehdä laajemmat tutkimukset. Poika on alusta lähtien ollut vilkas ja jatkuvasti menossa. Lisäksi noin 4-vuotiaana alkoi ilmaantua tottelemattomuutta ja uhmakkuutta. Silloin pistin sen muutosten piikkiin, pikkusisko syntyi, muutimme ja poika meni uuteen päiväkotiin. Kävimme perheneuvolassa sekä vanhemmat yksin että lapsen kanssa juttelemassa/leikkimässä jne. Perheneuvolasta ei kovin paljon apua saanut. Poika aloitti eskarin ns. kahdenpaikkalaisena, ryhmäkohtaista avustajaa emme saaneet.

Eskarivuoden aikana levottomuutta, uhmakkuutta ja aggressiivisuutta alkoi olla enemmän. Siellä kokeiltiinkin erilaisia tukitoimia, esim. aktivointityynyä, rauhallista omaa tilaa tehtävien tekoaikana, sinitarraa kädessä, mitä sai hypistellä esim. aamupiirin aikana jne. Niistä oli osaltaan apua. Kotona elämä oli jatkuvaa taistelua, tappelua ja negatiivista noidankehää. :(

Kun koulupäätös tuli, selvisi, että alueemme lähikoulussa on vain yksi ekaluokka ja 25 oppilasta. Tämän kokoinen ryhmä olisi aivan liian iso pojallemme, joten aloin selvittelemään eri vaihtoehtoa. Saimme nopeasti tiedon, että 3 km päässä toisessa koulussa aloittaa yhdistetty 1-2 lk erityisluokka ja siellä oli yksi paikka vapaana! Saimme pojan erityisluokalle, joka todella tuntui voitolta! Samalla aloitimme yksityisellä lääkäriasemalla neuropsykologiset testit, joiden pohjalta saimme pojalle lausunnon TARKKAAVAISUUSHÄIRIÖ, ADD.

Tämän jälkeen kesällä kävimme vielä lastenneurologilla, joka teki testejä sekä antoi kaavakkeita täytettäväksi sekä kotiin että kouluun. Täytimme kaavakkeet ja myös eskariope täytti ne. Tällä viikolla saimme vihdoin vahvistuksen sekä diagnoosin: ADHD.

Tästä eteenpäin olin siis adhd-lapsen äiti. Diagnoosi tuntuu sekä uuvuttavalta että helpotukselta. Nyt saamme asioille selvyyttä ja ehkä tästä eteenpäin on helpompi ottaa asioista selvää jne. kun hommalla on nimi. Rasittavinta tässä on ehkä se, että kaikki on pitänyt selvittää ja hoitaa itse. Emme varsinaisesti ole vielä saaneet kaupungilta apua, perheneuvolasta ei oikeastaan jäänyt mitään käteen, ja kun viime keväänä kysyin mahdollisista jatkotutkimuksista, niin he totesivat, että hyvä jos meillä on vakuutus ja kannattaa mennä yksityiselle. Välillä tuntui, että olen niin yksin, vailla ymmärrystä tässä asiassa, sillä ulkopuolisten on vaikea ymmärtää lapsen käyttäytymistä tietyissä tilanteissa sekä miten paljon energiaa asioiden selvittäminen vaatii. Tunsin, että todella tarvitsen vertaistukea! Ihmisiä ja vanhempia, jotka ovat samassa tilanteessa, ehkä jopa käyneet jo läpi nämä alun asiat ja osaisivat neuvoa eteenpäin. Kertoisivat, mitä pitää osata vaatia ja mistä. Koska mitäänhän ei saa, ellei ole tarpeeksi kova ääni ja pidä meteliä.

Tässä ensimmäinen vuodatukseni. Helpottaa, kun saa laittaa asioita ylös ja ehkä joskus joku myös eksyy tähän blogiini. Kenties joku, joka on samassa tilanteessa ja tarvitsee vertaistukea...?